Halusta, vapaasta tahdosta haluan sanoa vielä. Halu on ensimmäinen olemassaolon ehto. Se on kauneuden lähde, se on itse kauneus; mutta harvat - tuskin kukaan sitä havaitsee. Olen ymmärtänyt että ei kannata lannistua siitä mitä ihmiset huomaavat, tai ovat olevinaan huomaavansa, tai eivät huomaa.
Näen halussani pilviä, ja liekkejä, jotka aaltoilevat ja huojuvat; ja pysäyttävät ajan. Näen itse tuleen. Näen että voi sanoa että olen itse halu; että en ole ihminen ihmisten joukossa, enkä ole tämä maailma. Halu ei enää ole ehdollista. Ei ole ehdollistunut mihinkään. Ei aseta mitään ehtoja, ei itselle eikä muille.
Minä olen itse tuli. Minä olen kauneus. tervutuloa maail..
Kaikkivaltias on antanut minulle paljon katkerata
ja Kaikkivaltias on tuottanut minulle onnettomuutta?"
Mikä on Kaikkivaltias, että häntä palvelisimme? Ja mitä hyötyä meillä on siitä, että häntä rukoilemme?'
Kaikkivaltias on minut kauhistuttanut.
Kaikkivaltias on sieluni murehuttanut:
Kaikkivaltias vastatkoon minulle
https://psyka3.wikispaces.com/Havaiseminen !
Mielen filosofian ongelmat voidaan Paul Churchlandia (1988) seuraten kätevästi luokitella ontologisiin, semanttisiin, episteemisiin ja metodologisiin ongelmiin. Ontologisen tai psykofyysisen ongelman ratkaisuyrityksistä on tapana tarkastella mm. dualismia, emergenttiä materialismia, behaviorismia, identiteettiteoriaa, funktionalismia ja eliminatiivista materialismia. Myös antirealistisia lähestymistapoja on esitetty nykykeskustelussa (esim. Pylkkö 1998), samoin kuin aspektimonismin uusia versioita (esim. Bohm 1980, 1990). Lisäksi mm. mentaalisen kausaation ongelma ja supervenienssin käsite ovat viime vuosina olleet vireän debatin kohteena.
Keskeinen semanttinen ongelma on se mistä arkipsykologian termit saavat merkityksensä - sisäisestä ostensiosta, operationaalisista määritelmistä vai termin paikasta arkipsykologian lakien verkostossa? Lisäksi on tarkasteltu propositionaalisiin asenteisiin ja niiden intentionaalisuuteen liittyviä kysymyksiä.
Mielen filosofian episteemiset ongelmat liittyvät uskomuksiimme tietoisten mielten sisäisestä aktiviteetista. "Vieraiden sielujen" (other minds) ongelmassa pohditaan millaisilla perusteilla voimme tietää, että jollain toisella oliolla on tietoisia tiloja. Itsetajunnan ongelmassa tarkastellaan puolestaan sitä missä määrin jollain tietoisella organismilla voi olla välitöntä tietoa omista tietoisista tiloistaan sekä arvioidaan tällaisten introspektion avulla hankittujen uskomusten luotettavuutta.
Keskeinen metodologinen kysymys on se, mitä metodia filosofisen ja tieteellisen mielentutkimuksen pitäisi seurata - esim. fenomenologista, behavioristista, kognitivistis-laskennallista vai neurotieteellistä? Anglo-amerikkalaisessa analyyttisessä filosofiassa on viime vuosina ollut tapana korostaa kahden viimeksi mainitun merkitystä.
Tajunnan ongelma
Viimeisen kymmenen vuoden ajan ehkä tärkein mielen filosofian painopiste on ollut tajunnan ongelma. Tajunnanilmiöt ovat toki olleet keskeisiä perinteisessä mielen filosofiassa, kuten Churchlandin yllä kuvaillussa ongelmakehikossa. Silti tajunta - esim. kvalioiden kautta - on näyttäytynyt lähinnä anomaliana tai keskeisenä haasteena eri fysikalismien lajeille, oli sitten kyse behaviorismista, identiteettiteoriasta tai funktionalismista. Kognitiotieteen rinnalle on kuitenkin viime vuosina kehittynyt uusi monitieteinen tutkimusala, tajunnantutkimus (engl. consciousness studies), jolle usein on ominaista että se - toisin kuin perinteinen fysikalismi - "ottaa tajunnan vakavasti" tutkimuksen alusta lähtien. Tällöin peruskysymyksenä ei ole pelkästään miten käsitystämme tajunnasta pitää muuttaa, jotta se saadaan sopimaan tämän hetkisten esim. neuraalisten ja laskennallisten mallien raameihin, vaan vastavuoroisesti miten tieteellisen maailmankuvan ja spesifimmin neurotieteen on muututtava, jotta tajunnalle saadaan tyydyttävä luonnollinen selitys. Esimerkiksi psykologi-filosofi Antti Revonsuo on esittänyt, että tajunta pitää ymmärtää "virtuaalitodellisuutena", joka sijaitsee kirjaimellisesti aivoissa, ja tulee ymmärtää aivojen korkeampana organisaatiotasona, jota kognitiivisen neurotieteiden metodeilla ei vielä ole pystytty suoraan mittaamaan. Australialainen filosofi David Chalmers on puolestaan esittänyt teorian jota hän kutsuu naturalistiseksi dualismiksi. Siinä oletetaan että fenomenaaliset ominaisuudet ovat todellisuuden perusominaisuuksia, jotka kytkeytyvät fysikaalisiin perusominaisuuksiin psykofyysisten lakien avulla. Chalmers ehdottaa, että informaatio voisi olla yhdistävä silta fenomenaalisen ja fysikaalisen välillä.
Nykyfysiikan rooli
Tajunnantutkimuksen yhteydessä on ollut vahvasti esillä myös nykyfysiikan (kvantti- ja suhteellisuusteoria) rooli. Jos psykofyysinen ongelma ymmärretään kysymyksenä (tietoisen) mielen suhteesta fysikaaliseen yleensä, on korostettu että fysikaalinen pitäisi määritellä nykyfysiikan, ei klassisen fysiikan näkökulmasta (esim. Lockwood 1989). Nykyfysiikan rooli mielen filosofiassa ja tajunnantutkimuksessa on kätevää nähdä kahdenlaisena. Ensinnäkin on kysymys siitä miten nykyfysiikka kyseenalaistaa klassiseen fysiikkaan liittyvää metafysiikkaa, ja onko mielekästä kehittää uusi metafysiikka nykyfysiikan pohjalta (esim. Bohm 1980, ch 7). On väitetty että Newtonin fysiikka metafyysisenä järjestelmänä on eniten havaintotottumuksiin vaikuttanut metafyysinen teoria ihmissuvun historiassa (Teräväinen (nyk. Varto) 1982). Missä määrin tämä vaikuttaa edelleen mielen filosofian ongelmanasettelujen taustalla? Missä määrin naturalistisesti suuntautuneen filosofin tulisi - nykyfysiikan tulosten valossa - etsiä uutta metafysiikkaa, ja tutkia miten se esim. saattaisi muuttaa tapaamme havaita ilmiöitä ja asettaa ongelmia? Voidaanko nähdä yhteneväisyyttä nykyfysiikan piirteiden ja inhimillisen kokemuksen (esim esikäsitteellisen kokemuksen, Pylkkö 1998) välillä, vähän samaan tapaan kun Kant näki yhteyden Newtonin fysiikan ja inhimillisen kokemuksen välillä? Mitä uutta mielen filosofian ja tajunnantutkimuksen kannalta on odotettavissa tällaisista tarkastelusta? (Pylkkänen, forthcoming).
Toisaalta on aktiivisesti yritetty soveltaa erityisesti kvanttiteoriaa neuraalisten prosessien kuvaamiseen ja yritetty tätä kautta tehdä uskottavammaksi esim. että mentaaliset ja tietoiset tilat ovat pohjimmiltaan fysikaalisia (Yasue), että substanssidualismi on tieteellisesti perusteltavissa (Eccles & Beck), tai että ihmisen "ei-laskennallinen älykkyys" voisi perustua johonkin fysikaaliseen prosessiin (Penrose & Hameroff).
Lähestymistapojen perusajatus on, että mentaalisen naturalisointi ei onnistu jos fysikaalinen määritellään klassisen fysiikan pohjalta. Jos pohjaksi sen sijaan otetaan nykyfysiikka, avautuu uusia mahdollisuuksia naturalisointiin. David Chalmers on kutsunut tätä lähestymistapaa nimellä new physics materialism, "uuden fysiikan materialismi". Tällä sinänsä järkevällä näkemyksellä on ongelmana ensinnäkin se, ettei fysiikka nykyisellään tarjoa kovinkaan koherenttia ja yhtenäistä teoriaa, mikä vaikeuttaa pyrkimyksiä kehittää uusi käsitys "fysikaalisesta", samoin kuin uuden, yleisemmän metafysiikan kehittämistä. Lisäksi konkreettiset ehdotukset kvanttiprosessien roolista neuraalisissa tapahtumissa ovat vielä kontroversiaalisia.
